Pohdintoja kuvasta ja sanasta

Tänään Violetin Piilomajassa oli erityisen mielenkiintoinen postaus ja keskustelu kommenttien puolella valokuvauksesta ja sen luonteesta. Aloin näpytellä omaa vastaustani muiden jatkoksi, mutta koska se paisui ja paisui ja paisui ja paisui, en kehdannut täyttää toisen kommenttilootaa romaanilla ja siirsin pähkäilyni oman blogin puolelle.

Tämä aihe on ollut minulla tosi pinnalla viimeaikoina. Olen huomannut, että olen aikamoinen niuhottaja ja minulla on kai keskivertoa korkeampi kynnys kuvata. Moni vetoaa siihen että 'kyllä minulla on oikeus kuvata paikassa x ja tilanteessa y', siinä missä minä yksinkertaisesti pysty tai missä se minusta tuntuisi lähes rikolliselta. Monesti myös kuvaan jo tietoisena siitä, etten voi kuvia julkaista esimerkiksi juuri täällä blogimaailmassa tai ylipäänsä missään. En voi, koska oma moraali estää vaikka kuvat olisivatkin hyviä. Syyt voivat olla moninaiset.

Lisäksi olen pohtinut, miksi usein matkakuvauksessa koemme sen 'toiseuden' kuvaamisen itseisarvoksi ja asiaksi jota tietenkin saa tallentaa ja levittää -ja samalla helposti unohdamme että se on usein kuvauskohteen todellisuus ja jokapäiväisyys, epämiellyttväväkin sellainen tai muuten vain jotakin, jota kohde ei ehkä tahdo yleiseen levitykseen (vaikka minun silmilleni se olisi maailman upein kuvauskohde ja visuaalisesti herkullinen tilanne). Varsinkin vielä ns. kolmannessa maailmassa me kameroitsijat saavumme usein paikalle ja kuvaamme kysymättä mitä ja ketä vaan koska 'kyllä julkisilla paikoilla saa kuvata', siis taas me länsimaiset omanarvontuntoisina päätämme että meidän pelisääntömme sopivat muuallekin. Kerran yksi kaveri totesi yhdellä virtuaalimaailman portaalilla että 'otetaan kuva nälkäisestä lapsesta, julkaistaan se ja kutsutaan sitä taiteeksi'. Provosoivaa toki, mutta se on jäänyt mieleen ja minussa se herättää ajatuksia. (Toteajana koulutettu afrikkalainen nuori mies, mikä tekee minusta asetelmasta erittäin kiinnostavan, en pysty sitä nyt purkamaan sopivaksi mutta jos se herättää muissakin ajatuksia, pointti on tehty.)

Minusta kuvaussanastokin kertoo jotain jännittävää kuvaamisen laadusta: englanniksi 'shoot', juuri luin sanan 'saalistaa' kuvattavaa jne. Aika agressiivista? Saako saalista käyttää miten vaan, missä vaan? Saako mitä vaan saalistaa ja kuka päättää rauhoitusalueet, metsästäjä yksinkö?

Myös kuvan objektiivisuus on minusta aika kyseenalaista, siis verrattaessa kuvaa ja tekstiä jolloin usein kirjoitettu saa subjektiivisen leiman siinä missä kuvattu vain tallentaa objektiivisesti maailmaa. Silti juuri kuvaajahan valitsee kohteen, rajaa, valistee kuvakulman ja lähestymistavan, säätää asetukset, usein vielä muokkaa jälkeen päin (näinhän oli jo pimiössä). Aika harkittua ja subjektiivista, loppujen lopuksi, ainakin minulle. Samoin sanoilla voi valita kertovansa myös jotain nk. objektiivista, vaikkapa 'nainen, 26 vuotta, pituus 160cm' (vaikka tässäkin tietysti joku on jo valinnut mitä kertoo ja mitä jättää pois, enhän listannut painoa!, sekä 'nainen' käsitteenä on sosiaalisesti muovautuva).

Minusta tämä on hurjan mielenkiintoinen aihe! Samoin digitaalisen kuvan valtakautena hyvin ajankohtainen, kun välineet alkavat olla ison joukon saatavilla ja sekä kameroita että kuvaa on kaikkialla.

Laitoin tähän postaukseen kaksi 'rajatapauksiksi' luokittelemaani kuvaa. Mitä mieltä olette, otanko kuvat tästä pois vai annanko olla? Mikä olisi silmämääräisesti katsottuna ensireaktio ja arvio? Entä taustojen kanssa, julkaisisitko itse kuvaa? Ensimmäinen kuva, ei ihmistä, kenenkään henkilöllisyys ei paljastu. Kuva etelä-afrikkalaisesta slummista. Tykkään siitä kovin, mutta mässäileekö se juurikin sillä toiseudella? Toinen kuva Espanjasta. Otin kohteesta useamman ruudun, tämä on ainut jossa näkyy ihminen ja oma suosikkini. Aiemmin olen silti laittanut esille vain viereisen ruudun. Ihmisen kasvot näkyvät selkeästi ja herkkiksenä tulkitsin tilanteen niin että mummo mulkaisi puuhiani kiukkuisesti. Minusta kuva on silti ihana. Saako sen laittaa esille, olenhan kuvannut katua, vai otanko sen pois, esitänkö tässä nyt kuvan jossa kohde ei ainakaan tahtonut tulla kuvatuksi? Tekeekö se asiasta jotenkin sallitumman, että kohde tuskin tulee itse näkemään tätä? Matkakuvauksen kohdalla tämä on usein mahdollista. (Edit: 'Pyykkimummokuva' vaihdettu viereiseen ruutuun.)

Itsekin siis heilun kamerani kanssa innolla ja olen jopa koittanut opetella rohkeammaksi. Tiedän myös olevani muiden tunnetiloja ylitulkitseva herkkis ja ihme niuhottaja, toisaalta taas paparazzi-meiningillä saalistus tuntuisikin itselleni todella vieraalta. Selkeintähän olisi tietenkin aina ainakin ihmisten ollessa kyseessä kysyä lupa, mutta kuten tiedämme, se johtaa usein poseeraukseen. Jatkan siis pähkäilyjä ja koitan tasapainotella niin että itse olen tyytyväinen omiin ratkaisuihini. Tulkinnanvaraisiahan nämä aina ovat ja itsekin pidän niin sanasta kuin kuvasta, samoin kuin molempien julkaisemisesta -siitähän jo kielii se että minulle ylipäätään on blogi!

P.S. Lisäksi tämä on aika huvittavaa, että mietin jo pitäisikö tätä entryä vielä hieman editoida ja silotella sillä en missään tapauksessa tahdo paasata. Mutta jos haastan ajattelemaan, se on sitten eri juttu, hyvä juttu, oli kenenkin omat johtopäätökset sitten millaisia tahansa.