Minun idea se oli, mokoma Morrungulo. Kartasta sen olin katsonut ja rantakin siellä oli, mennäänkö, mennäänkö? Siellä on reppureissaajillekin yöpymispaikka, kuulostaa ihanalta! Sitten mentiin. Tofosta otimme minibussi-taksin (chapa), tyypillisen kulkumuodon, Inhambaneen (vajaa tunti). Inhambanesta lautta lahden yli Maxixe'en (20min) josta toinen chapa Massingaan (pari tuntinen ja saimme etupenkkipaikat!). Massingassa pari tuntia odotusta paikallisten sahatessa markettia ees-taas katsomaan niitä kahta länsimaalaista, jotka liikkuivat chapalla eivätkä omalla safari-maasturilla. Ja sitten lopulta lava-auto chapa Morrungulon perukoille, viimeiset kolmetoista kilometria punaisena pölisevää hiekkatietä (taas ainakin tunti?).
Perillä. Mutta yöpymispaikka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Tarkastin patjan; siinä asui kirppuja. Huoneessa oli jättiläismuurahaisia ja homeen haju. Ei ruuanlaittomahdollisuutta, ei markettia, mistä ostaa jotakin tuoretta. Ja meillä ei telttaa. Vessatilat melko halki. Lopulta neuvottelujen jälkeen huoneen hinta laski ja saimme luvan käyttää perheen keittiössä kaasukeitintä. Nuori isäntä lähetti jonkun tekemään nuotiota suihkun vesisäiliön alle. Minä sanoin, että nukkuisin kyllä ulkona riippumatossa. Mies hammasta purren sisällä -olihan tästä lystistä sentään maksettu!
Kirjoitin muistikirjaan jotensakin näin; 'Joskus menee niin ettei ole ihan jees, mutta silti hengissä ja vielä hymyilyttää. Ollaan jonkun keittiössä, täällä on vain pieni poika.' Keitimme riisi-linssi puuroa ja lisäsimme kookosrasvaa maun vuoksi.
Seuraavana aamuna päätimme jäädä. Miehellä oli kaksitoista kirpunpuremaa ja minun yläpuolellani herätessä killui nyrkin kokoinen hämähäkki. Mutta Morrungulo valloitti, oli valtavan ihana. Keittiössä tavattu pieni poika oli suuri ystävä. Hän piirsi minulle omakuvia jalkapallon kanssa, oman kauniin kotinsa ('mi casa bonita' hän sanoi äänessään ylpeyttä, asuihan hän yhdessä alueen ainoista betonitaloista), kukkasen ja auton, jonka katolla oli Mozambikin lippu ja konepellillä jalkapallo. Isäntä lainasi meille oman telttansa, jonka hyttysverkkokaton läpi katselimme iltaisin tähtiä. Vierailimme koululla. Liikuntatuntilaiset juoksivat avojaloin ohitse. Marketille järjestivät meille pari tomaattia ja paprikan seuraavaksi päiväksi ja leipuri muy kuumia leipäsiä suoraan kiviuunista. Suiskusta tuli joka päivä tulikuumaa vettä. Lapset vilkuttelivat ja jäivät ohimennessään katsomaan ja ihmettelemään. Pienellä pojalla oli kahden viikon ikäinen pikkuveli ja kaunis äiti. Joka puolella kookospuita.
Ja viivyimme taas pidempään.
***
Morrungulo and how we got there.
It was my idea. I'd spotted it on a map, seen that it was on the coast. Shall we go, let's go? There's even a packbackers, sounds fantastic! And off we go. We took a minubus-taxi, chapa, to Inhambane (less than an hour). From there we jumped on a ferry accross the bay to Maxixe (20 minutes) from where we took yet another chapa to Massinga (couple of hours I think and we managed to get the seats in front, by the driver!). In Massinga we needed to hang out by the market for couple of hours waiting for the next ride. The locals kept walking up and fort the road, just to spot two whities waiting a chapa instead of driving around with one of those safari-equipped 4x4's. Then finally a pick-up that functioned as a chapa to the bush, to Morrungulo, last 13 kilometres on a jumpy-pretty-bumpy red sand road (at least an hour).
And then we got there. The packbackers had slightly changed over the years. Fleas and tics on the mattress. Gigantic ants in the ever-damp room. No kitchen, nothing fresh on the market. Toilets explosed. And we arrived without a tent! After a good while of negotiations we managed to get the price down a bit and got a permission to use the kitchen in the main building. Someone went to make a fire to heat up some water for the showers. I decided to sleep in our hammock outdoors. We cooked some rice and lentils in the kitchen, accompanied only by a little boy. It had been a long day.
The next day we decided to stay. He had twelve bites on his chest and I had been sleeping under a fist-size spider. But nevertheless Morrungulo was charming. The little boy turned out to be a great friend; he draw me self-portraids with football, his 'casa bonita' as he was proud to live in one of the few hard houses around there, a flower and a car with the flag of Mozambique sticking out from the roof. The boss borrowed us his own tent and we watched the stars through the mozquito-netted roof of it. We visited the school and watched the kids run barefoot during their sports lessons. The friendly people at the market arranged some tomatoes and a fresh pepper for the next day, the baker sold piping-hot buns straight out of his owen. Every single day we washed under a hot shower. The kids of the village were curious and always peeked behind the coconut trees to see a climpse of us. That little friend of mine had a baby-brother, only two weeks of age, and a beautiful mother. And we were surrounded by a forest of coconut trees.
And again, the next day we decided to stay.
No comments:
Post a Comment