Kanamainen tarina

 

Täytin sinä päivänä vuosia. Join murukahvia palmupuiden katveessa, vesi oli ehtinyt jo vähän jäähtyä ja maitojauhe jäänyt paakuiksi. Piti valita, jatkuisiko matka jo sinä päivänä vai olisinko mielummin aloillani merkkipäiväni johdosta. Tuntui, ettei sellaisella pikkuseikalla ollut mitään väliä, ei varsinkaan siellä. Valitsin matkan jatkumisen. Totuuden nimissä olisin kyllä mielelläni viettänyt useammankin päivän lisää aloillani, mutten enää yhtään yötä. Edellisenä yönä paikallisten kesken oli syntynyt tappelu ja putamadret, kähinöinti ja uhkailu puukoista tuntui neuroottisesta teltassa nukkujasta vähän pahalta. Halusin siis lähteä.

Lähtöajalla ei oikeastaan ollut väliä. Kukaan ei tietäisi monelta seuraava lava-auto tulisi. Oletetulla lähtöpaikalla oli kuitenkin väkeä hyvissä ajoin. Oma odotukseni ei kestänyt kovin kauaa, ehkä kolme varttia. Lopulta me kaikki odottajat kipusimme lava-auton periin. Sinne oli jo lastattu riisi- ja kookos-säkkejä. Tungin väkisin siihen kohtaan istumaan, missä lava-auton sisäpuolelle nousee mikälie koroke, niin että lavan reuna on pieni kymmenen sentin selkänoja. En tehnyt sitä siksi, että olisin mielestäni ansainnut sen ennemmin kuin joku muu, vaan siksi että oikeasti epäilin tippuvani kyydistä, jos olisin joutunut suoraan reunalle keikkumaan. ''Ihan iisisti vaan, ilman käsiä'' teinitytöt kikattivat. Vastakkaisella laidalla joku imetti, välissä seisoi pieni ihmismeri. Minua ujosteltiin alkuun, mutta lopulta olkapääni kannattelivat käsiä. Istujan roolissa olin samalla tukipylväänä seisojille.

Jossain pomppuisen hiekkatien mutkassa kyyti pysähtyy. Tienposkessa seisoo kaksi pikkutyttöä, ehkä seitsenvuotias ja toinen varmaan alta kolmen. Kolmevuotiaalla on käsi ojossa suoraan eteen ja nyrkissä kanan jalat. Jalkojen jatkeena riutuneenoloinen valkoinen kana, ei se juuri jaksa elämöidä. Seitsenvuotias nostaa ensin pienemmän kyytiin keskelle ihmismerta ja kiipeää sitten itse perässä. Kaikkien pahaksi onneksi taaperon sojottava käsi kanoineen laskeutuu juuri minun naamani eteen. Kana herää ihmismeressä eloon ja alkaa räpistellä, sen siivet läyskyttävät naamaani. Sitten kaikki tapahtuu nopeasti. Lähelläni seisonut melkoisen muodikas ja muodokas lady bongaa omat silmäni, lukee niistä häkellyksen, hiipivän tyrmistyksen, kana-kauhun. Ennenkuin ehdin kuitata sitä hymyllä ja rauhoittua, kolmevuotiaan kana on jo naisen kädessä, sen niskat sanoo 'kruts' ja sen kuollut ruumis 'kops' kun se putoaa ihmismeren pohjamutiin. Sen valkoiset höyhenet kutittavat sandaaleista pilkisteleviä varpaitani koko loppumatkan.

Mutta en vielä pysty ajattelemaan seurauksia. Minulla on täysi työ pysyä kyydissä, tukea muita. Olemme saapuneet päätielle, se juoksee kuoppaisen asfalttitien vieressä punaisena pölisevällä maalla ja vauhtia on aivan hemmetisti. Teinitytöt eivät tiedä, että espanjan kielitaidolla varustettuna voi poimia portugalista oleellisen. Mutta sen he tietävät, että jos onnistuu nappaamaan itselleen valkoisen miehen, voi syödä lihaa vaikka joka päivä! Kädet olkapäilläni alkavat painaa, ei se haittaa, joku nojaa polveeni voimalla, pysyn vain kydissä, aurinko on kuuma.

Perillä totuus valkenee minulle. Kanaa oli odotettu. Ja sitä totisesti oli odotettu elävänä. Kanaa vastassa ollut mies on pettynyt, en tiedä kuvittelenko hälinässä hänen silmäkulmiensa kostuvan vai oliko se totta. Minua harmittaa, minä tyhmä hienosteleva eurooppalainen syntymäpäiväprinsessa, miksen vain pitänyt ilmettäni peruslukemilla! Ihmiset hajoavat omille teilleen. Minä etsin seuraavaa ajoneuvoa usemamman tunnin köröttelyä varten, en ehdi miettiä kanaa liioin. En vielä silloin. Mutta myöhemmin se alkaa vaivata.

Se kiteytyy ajatusketjuksi: Päivänä, jona täytin kaksikymmentäkuusi, aiheutin kuoleman yhdelle kanalle, aiheutin murhetta sen odottajalle ja kuka ties kokonaiselle perheelle. Poden tästä edelleen huonoa omatuntoa. Toivottavasti se oli edes murea paisti.